Marraskuu – vuoden harmain kuukausi

Marraskuussa on niin sanotusti vuoden harmain päivä. Se sattui olemaan muutama päivä sitten. Tämä on toki yhden suomalaisen alkoholijuomavalmistajan lanseeraama vuotuinen hypetys, jonka tarkoituksena on saada ihmiset juomaan sitä harmaata heidän valmistamaansa lonkeroa, eli long drinkkiä. Itse en ole kovinkaan suuri lonkerofani, mutta kieltämättä ajankohta osuu monena vuotena juurikin näille kohdille. Lonkku sopii mielestäni paremmin kesäjuomaksi.

Marraskuun toisena sunnuntaina oli myös isänpäivä. Tämä on ensimmäinen isänpäivä ikinä, kun en ole isääni nähnyt, tai kuullut hänestä. Hän siis menehtyi joulun alla vuosi sitten. Halusin tehdä jotain spesiaalia, ja kävin hakemassa itselleni hampurilaisen Pub Patruunasta. Päätin mennä syömään sen Immalan Lietteen autoparkkiin, olinhan autolla liikenteessä. Yllätyin kuinka paljon rannalla kävi porukkaa sillä aikaa kun olin parkissa syömässä hampurilaistani.

Pidin aluksi autoa käynnissä, kun söin purilaistani. Mutta jotenkin se alkoi tuntua omituiselta, kun rannalle tuli muitakin ihmisiä, joten sammutin auton. Kun olin syönyt purilaiseni, menin itsekin ihan rantaan asti haistelemaan ilmaa, ja kuuntelemaan luontoa. Järvi oli todella upea ja seesteinen tuona päivänä. Siitä tuli jotenkin hyvä ja lohdullinen mieli.

Terijoensalavat näyttivät ilman lehtiä jättimäisiltä parsakaaleilta.
Upea auringonlasku Immalanjärvellä. Taivas värjäytyy punertavaksi, vaikka aurinko laskee vastakkaisessa suunnassa.

Kun Immalanjärvi on näin tyyni ja auringonlasku on näin komea, ei voi muuta kun jäädä patsastelemaan rannalle toviksi. Tähän aikaan vuodesta tosin alkaa hämärtyä jo niin nopeasti, ettei rannalle viitsi jäädä hirvittävän pitkäksi aikaa tämänkään kaltaisen näkymän jälkeen seisoskelemaan. Pahimmoillaan sieltä ei näe kävellä pois. Vietin rannalla kuitenkin vartin verran aikaa, ja näin ihan hyvin kävellä autolle.

Joku on lähtenyt vauhdilla kun lapasetkin ovat jääneet Lietteen uimarannan penkille.

Auringonlasku oli tosiaankin upea sunnuntaina 8.11. ja päätin vielä kurvata isää moikkaamaan Vuokselle. Isän tuhkat on siroteltu sinne, ei tosin siihen paikkaan minne pysähdyin tällä kertaa. Kävin tässä samaisessa paikassa isän kuolinpäivänä 23.12.2025. Vuoksessa on jotain todella upeaa ja voimakasta – se virtaa vaan pysähtymättä. Elämä jatkuu siinä. On minulla kyllä ihan hirvittävä ikävä isää… Sateiset marraskuun illat saavat minut kaipaamaan häntä ihan lohduttomasti. Miksi kävi, niin kuin kävi?

Näkymä Mansikkalaan päin. Valkoinen rakennus on kulttuuritalo Virta.
Vuoksi virtaa kohti Venäjää… Kaukaisuudessa näkyy taloja Imatrankoskelta, ja niiden läheisyydessä on myös pato, josta lasketaan vettä läpi koskinäytösten aikana.

Jatkoin matkaani viemään kynttilöitä hautausmaalle. Ravasin hautausmaalla viikon sisällä jopa kaksi kertaa. Se taitaa olla ennätys. Edellisenä viikonloppuna oli halloween ja seuraavana isänpäivä. Hautakivi oli mennyt jotenkin karseaan kuntoon. Nimestä ei meinannut saada oikein selvää. Kokeilin kevyesti rapsutella kivessä olevaa kaiverrusta hieman kynnellä. Siitähän alkoi lähteä sammalta pois. Pitääkin yrittää ennen talven tuloa käydä rapsuttelemassa sammaleet pois vaikkapa karhunkielellä. Hauta ei näyttäisi sitten niin hoitamattomalta. Emme me hirvittävän usein siellä enää käykään sitä hoitamassa, ja kesäksikin sille on ostettu seurakunnalta hoitopalvelu. Pitäisi vähän itsekin nähdä vaivaa, mutta kun ei niin ei. Joku asiassa omalla kohdalla mättää.

Siivosin viikonloppuna myös pihaa, kun harakat olivat käyneet keinupehmusteiden kimppuun kesällä ja syksyllä. Tämän piti kylläkin olla äidin homma, mutta eipä tuntunut häntä homma kiinnostavan – koko syksynäkään. Eli jonkun tämäkin homma piti taas tehdä. Olin jo yhdet pehmusteiden sisukset siivonnut takakuistilta jokin aika takaperin, kun äitini oli kantanut nurmikon läpi rikkinäiset keinunpehmusteet varastoon. Terassi oli aivan täynnä vanusilppua. Että näin. Voitte vain kuvitella sen ketutuksen määrän kun kävelee kuistille ja näkee sellaisen sotkun. Nämä pehmusteet olivat menossa kuitenkin kaatopaikalle, niin miksi ne piti vielä käydä siirtämässä johonkin varastoon ja sotkea kaikki paikat?

Klapisuoja sai harjakorkeutensa 9.11. Hitto mikä työ tässä olikaan. Kyläilemässä ollut veljeni onneksi auttoi edes vähän. Hän lähti samaisena päivänä kylläkin kotiin. Marraskuussa on kuitenkin jo todella kylmää, vaikka ihan hyvin on tarennut ilman toppatakkia. Kroppa kylmenee nopeasti ulkohommissa, eikä meinaa saada tehtyä mitään. Saunomiset toisinaan auttavat, mutta tenniskyynärpää ei aina oikein tykkää siitä.

Marraskuu on kohta ohi enkä ole saanut tehtyä klapisuojaa vieläkään…

Tiedättekö, kun joku asia on vaan sillä tavalla, ettei sitä pysty edes millaisellakaan järjellä käsittelemään? Itse menen ainakin sellaiseen tilaan, etten pysty enää toimimaan, ja tavallaan lamaudun. Minulta menee toimintakyky. Eikä ole tarkoitus selitellä asioita mitenkään, mutta olisikoja siinä kuitenkin se suurin syy miksi täällä on vielä kaikki ihan hujan hajan? Pari päivää sitten olin aikeissa aloittaa laatikoiden järjestelyn työhuoneessa, kunhan olisin ensin käynyt ostamassa klapisuojan katosta puuttuvat kaksi lautaa. Niin, pitihän sen äidin sitten sanoa jotain sellaista, mikä taas suututti minut ihan totaalisesti.

Siinä kävi nyt taas sillä tavalla, että kiinnostus lopahti täysin. Homehtukoon kaikki klapit vaikka piloille, ei kiinnosta juuri nyt. Olen jo todella kyllästynyt tällaiseen. Äitini ei kuitenkaan tee asioiden eteen yhtään mitään, istuu vaan tuolillaan telkkarin ääressä. Tai jos tekee jotain, niin joudun siivoamaan hänen jäljet ja ylipäätään korjaamaan jotain päästäkseni jatkamaan omia juttuja. Se on niin järjetön henkinen kuorma ettei ole tosikaan.

Tietysti pitää äidille antaa armoa näissä asioissa kun hänen liikkumisensa on ollut vaikeaa jo jonkin aikaa. Mutta silti herää kysymys, että miksi pitää mennä sitten sotkemaan lisää ja kuormittamaan minua? Niin kuin minulla ei olisi jo entuudestaan tarpeeksi tekemistä. Aina pitää ensin siivota ennen kuin pääsee siivoamaan.

Luonto lähellä

On tässä ollut ihmetyksenkin aiheita, sellaisia positiivisia. Ihan marraskuun alussa pihaan pyörähti eräs aamupäivä parvi pyrstötiaisia. En ole koskaan ennen nähnyt niitä luonnossa. Ihmettelin niitä hetken, kun ne näyttivät alkuunsa pieniltä liikkuvilta lumipalloilta pensaikoissa. Onneksi oli kiikareiden säädöt viriteltynä valmiiksi luumupuun kohdille. Tunnin päästä pyrstötilaisia ei enää näkynyt missään.

Meidän pihalla käy myös orava. Sillä on pesä jossain lähettyvillä, kun se vierailee pihalla aika usein. Eräs päivä se kiipeili tekemäni klapisuojan päällä. Se on piiloitellut ahkerasti koko syksyn ajan tammenterhoja meidän takapihalle. Nyt se käy etsiskelemässä niitä välillä. Toivottavasti se ei jää kanahaukan kynsiin, kun meillä sellainenkin täällä välillä vierailee – tai joka kevät ja syksy.

Ensilumi marraskuussa

Marraskuussa on jälleen tänäkin vuonna satanut ensilumi. Se satoi perjantaina 13. päivä. Sunnuntaina lumet olivat melkein sulaneet kokonaan pois. Koska oli aika lämmin keli, noin +5C, katolta tuli lunta alas. Se kuulosti siltä kuin ukkonen olisi jyrähdellyt. Lumi oli koko ajan nuoskaa, eli aika märkää taas. En ehtinyt laittaa klapisuojalle kattoa tai seinämiä, kun tässäkin on hieman muuttujia vielä matkassa. Minulla ei nimittäin ollut kattomateriaalia sille vielä. Onneksi tuttavani lupasi antaa minulle vanhat valokatteenpalat, joista saan tehtyä oikein hyvän katon. Sitten ei olisi muuta kuin klapit sisään vaan.

Marraskuussa satoi ensilumi

Klapisuojan seinämistä on tullut ruuveja läpi kun olen kiinnittänyt palasia kiinni toisiinsa. Kävin hommaamassa Puuilosta minikokoisen rautasahan, jolla ajattelin kokeilla sahata ruuvien päät ulkopuolelta pois. Jos viritän pressun seinämiä varten, ruuvit puhkoisivat varmasi siihen reikiä, ja pahimmoillaan koko sötös repeää kovassa tuulessa talven aikana. Eli, ruuvit on vielä sahattava poikki valoisaan aikaan kun ne näkee. Sitten ei ole muuta kuin pressujen viritykset ja valokate päälle. Laitan huomiseksi aamulle herätyksen, jotta ehtisin tehdä tämän homman ennen seuraavan sateen tuloa. Nyt en näe enää mitään, tai sitten pitäisi olla otsalamppu. Täytyy kyllä todeta, että tämän vuoden loppukesä ja syksy ovat olleet todella sateisia ja hankalia. Jospa se talvi alkaisi sieltä pikkuhiljaa saapumaan. Olisi edes pienikin mahdollisuus saada joitain ulos jääneitä tavaroita pelastettua.

Mutta ei tässä tämän enempää. Pitää toivoa, että marraskuun viimeiset viikot olisivat edes sateettomia. Hieman epäilyttää tämäkin. Mutta minkäs teet 💦☂

Kiitos kun luit!


  

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

Are you human? Please solve:Captcha


Shopping Cart
Scroll to Top